"Haukkumis"tilaisuuksien kaatopaikalla

Tänään päättyi eräs 4,5 vuotta kestänyt aikakausi, jolloin säännöllisin väliajoin, olen joutunut "luokan" eteen arvosteltavaksi. Kyllä, minun opinahjossani tätä vielä harrastellaan. Palautin viikko sitten viimeisen harjoitustyöni, ja tänään koitti sen kritiikkitilaisuus. Kaikeksi yllätyksekseni kritiikkiä ei esittelyn jälkeen tullut - eikä sitä saanut kukaan mukaan. Nyt on kyllä vähän tyhjä olo.

Nämä tilaisuudet ovat usein kamalia. Niitä ennen kädet hikoilevat ja sitten kun esittelet työtäsi, puhut liian lujaa (minun tapauksessa siis kovaan ääneen) ja huomaatkin työstäsi asioita, mitä et ole aikasemmin tullut edes ajatelleeksi. Sitten seisot työsi kanssa rintarinnan, valmiina ottamaan vastaan sen palautteen ja hyväksymään sen. Ja vaikka pääosin palaute olisikin mukavaa ja rakentavaa, mieleenhän jäävät vain ne murska-arviot. Myös "ihan kiva" tuntuu suurelta häväistykseltä ja loukkaukselta omiin korviin.

Jotenkin ajattelin, että kasvaisin ottamaan vastaan palautetta omasta työstään vähitellen. Paikoin se on hyvin hankalaa, koska asia on niin henkilökohtainen. Kun olet käyttänyt paljon omaa aikaasi tehtävän kanssa, se muuttuu osaksi arkeasi. Siksi sen arvostelu tuntuu pahalta. Heikolla itsetunnolla varustettuna varsinkin. Joskus työ pitäisi ajatella varmasti vain työnä, eikä laittaa sitä koko sielua ja elämää peliin.

Mutta palautteesta oppii eniten, mikä tilaisuuksien tarkoitus onkin, jos sen osaa ottaa vastaan korvat höröllä ja mieli avoimena - ja pyrkiä muistamaan, että ohjaaja ei halua kuitenkaan loukata sinua tai näkemyksiäsi.

Lopussa ollaan modernismin kaatopaikalla.